keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Sanan mahti

Kari Hotakainen: Ihmisen osa (Siltala 2009)

Ihmisen osa on tuttua ja hyväksi havaittua Hotakaista: proosaksi lavennettua Fingerporia. Loppupuolella seuraa hyvin pedattu ja suoraan kyynelkanaviin iskevä yllätys, ja sen jälkeen selviää, miten konkreettinen ihmisen osa voikaan olla.

Faktan ja fiktion suhdetta pohtiville kymppikurssilaisilleni kirja on aarreaitta. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun eläkkeellä oleva lankamyyjä Salme Malmikunnas lupautuu myymään elämänsä kirjailijalle (ei siis Hotakaiselle vaan kirjassa esiintyvälle kirjailijalle), jolla ei ole punaista lankaa uuteen kirjaansa. Salme tahtoo, että elämä siirretään mitään muuttamatta kansien väliin mutta markkinointitilanteessa kirjailijan tulee väittää, että kaikki on mielikuvituksen tuotetta. Salmen ja kirjailijan keskustelut ovat kiinnostavia, ja kahdesti kirjailija lähestyy Salmea kirjeelläkin. Kirjeistä ensimmäisen (s. 47 - 49) siteeraan tähän kokonaan:

Hyvä rouva Malmikunnas,

minä kiitän teitä elämästä, jota minulla ei ennen meidän tapaamistamme ollut. Tämä on minulle iso tilaisuus ja toivon, että olen uhrauksenne arvoinen. Kirjoitin äsken nauhurilta kaiken paperille ja nyt minun pitäisi aloittaa itse kirjan kirjoittaminen.

Pelottaa ja ei pelota. Olen samaan aikaan kuningas ja alamainen. Sitä kirjoittaminen on. Kuningas hallitsee maita ja mantuja, alamainen kumartaa ja huomaa maasta nousevan verson. Kirjoittaessa pitää olla suurpiirteinen ja tarkka yhtä aikaa.

Ehkä minun on tässä välissä syytä tässä hieman valaista sitä, miksi halusin nimenomaan teidän elämänne. Kirjailijan ammatti on hyvin vanha. Ennen painettua kirjallisuutta olivat suulliset tarinat eli ne, joita kerrottiin iltanuotioilla. Paras kertoja oli sen ajan paras kirjailija, vaikka itse ammattia ei ollut olemassakaan. Ja millainen on sitten hyvä kertoja? Sellainen kuin Te. Kun kuuntelin Teitä siellä messukeskuksen takapihalla, tajusin että juuri noin haluaisin kertoa, jos osaisin. Tätä on vaikea selittää, mutta tunnistan hyvän kertojan niin kuin lintuharrastaja saattaa tunnistaa harvinaisen lajin kuultuaan vain lyhyen pätkän kyseisen linnun laulua. Valintaani helpotti myös se, että olitte koko ajan vakavissanne. Ette yrittänyt viihdyttää minua, siksi viihdyin. Hyvä kertoja ei koskaan yritä mitään.

Minun on siis aloitettava kirja. Sitä vaikeuttaa tietysti se, että Te aikanaan tulette lukemaan sen. Sain tapaamisessa sen käsityksen, ettette pitäisi siitä, että lisäisin kertomukseenne mitään ylimääräistä. Valitettavasti en sitä voi luvata, koska paljasta totuutta, oli se kuinka aitoa tai omakohtaista hyvänsä, on ikävä lukea. Älkää nyt käsittäkö väärin. Yritän valaista asiaa esimerkin kautta.

Laulujoutsen, Suomen kansallislintu. Kuvitellaan, että se istuu Eteläsataman rantavallilla. Me näemme sen kaukaa, hotelli Palacen terassilta. Joutsenen takana on ruotsinlaiva. Meille syntyy tietty käsitys kauniista joutsenesta, joka istuu rantavallilla. Meidän omat ajatuksemme siirtyvät siihen joutseneen, saatamme jopa hetken kuvitella itse olevamme tuo joutsen. Tähän asti kaikki on totta, selvää ja kaunista. Tämä kuva on ihmisen synnyttämä, sieltä Palacen terassilta.

Mutta sitten on myös muita totuuksia.

Esimerkiksi sen joutsenen totuus. Ei se välttämättä koe itseään kansallislinnuksi, varsinkin kun muistetaan, että sitä vainottiin 1940-luvulle saakka. Se saattaa ajatella: nyt istun tässä, mutta kuinka kaunan saan rauhassa istua, moneltako pitää lentää kohtuuton matka johonkin, missä on enemmän ruokaa. Taas nuo ihmiset kiljahtelevat ja ottavat kameroillaan kuvia toisistaan. Minä en ottaisi niistä kuvia, jos minulla kamera olisi. Luotoja ja lahdenpoukamia kuvaisin, iltayöstä ja aamuisin. Tuolla kaartelee lokki, minä tiedän, mitä sen toisesta päästä voi läiskähtää päälleni. Minun päiväni ovat arvaamattomia.

Sitten on vielä näkökykyymme liittyvä harha. Katsomme tätä kaikkea Palacen terassilta emmekä erota, että itse asiassa joutsen istuu ruotsinlaivan kolmannen kannen kaiteella ja on lähdössä päivävuorolla Tukholmaan.

Eli lyhyesti: laulujoutsenta on syytä kuvata ainakin kolmesta eri kulmasta: kaukaa, läheltä ja itse linnun näkökulmasta. Näin syntyvää kuvaa kutsutaan tarinaksi, ja niin kuin huomataan, siellä on monta totuutta sen tarinan sisällä.

Me tapaamme vielä kerran kuukauden kuluttua. Siihen mennessä olen jo saanut jotain aikaiseksi, mutta on parempi, etten näytä keskeneräistä työtä. Sen voin luvata, että kaikki mitä kerroitte, on tavalla tai toisella mukana tarinassa.

Luultavasti aloitan Helenasta, vaikka kerroittekin hänestä vain vähän ja salasitte jotain isoa.

Parhain terveisin K

Salme vastaa lakonisesti postikortilla ja kiistää olevansa laulujoutsen. Salme lähettelee paulikohelomaisia kortteja pitkin kirjaa myös lapsilleen, joista yksi on kirjeessä mainittu Helena. Helenaan liittyvä iso salaisuus puolestaan on lukijalle todennäköisesti tuttu muutaman vuoden takaisista lehtijutuista, ja sen karmeus saa ainakin minun mielestäni osaksi voimansa juuri siitä, että tapahtuma irvokkaine yksityiskohtineen voi olla totta.

Seuraavassa kirjailijan kirjeessä laulujoutsenen virkaa toimittaa sika. Vertaus on luettavissa sivuilta 150 - 152. Toki kirja kannattaa lukea kannesta kanteenkin.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Erilaisia tapoja lukea ja keskustella kirjoista

Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008; alkuteos Comment parler des livres que l'on n'a pas lus?)

Oletko joskus halunnut tehdä vaikutuksen johonkuhun, johon olet ollut ihastunut, keskustelemalla hänen lempikirjoistaan, joita itse et ole lukenut? Olisitko tarvinnut tietoa jostakin tietystä, sinulta lukematta jääneestä kirjasta kertoaksesi siitä koulussa? Oletko törmännyt kirjamessuilla kiinnostavaan kirjailijaan, mutta et ole uskaltanut virittää keskustelua hänen uusimmasta kirjastaan, koska se on sinulta vielä lukematta? Monelle tulee tällaisissa tilanteissa mieleen, että olisi pitänyt käyttää aikaa keskustelun kohteena olevien kirjojen lukemiseen. Pierre Bayard on sitä mieltä, että tilanteista selviää jopa paremmin silloin, kun ei ole lukenut käsiteltäviä kirjoja.

"Kirjoja koskevat keskustelumme muiden kanssa perustuvat useimmiten omien kuvitelmiemme muokkaamiin tekstifragmentteihin, jotka ovat aivan muuta kuin kirjailijoiden kirjoittamat kirjat, eivätkä kirjailijat useinkaan edes tunnistaisi itseään siitä, mitä lukijat sanovat", Bayard väittää. Kirjailija tuskin haluaa tarkkaa analyysia teoksestaan, jonka jo tuntee, varsinkin kun lukija on siis saattanut käsittää kirjan aivan toisin kuin kirjailija on tarkoittanut. Koulussa riittää yleensä hyvin, että tajuaa kirjan pääidean. Jos sanoo rakastetulle ne sanat, jotka arvelee tämän haluavan kuulla ja on juuri sellainen kuin tämä haluaa, lakkaa olemasta subjekti.

Bayard on koonnut teokseensa Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008) vinkkejä selviytyä kirjakeskusteluista ilman sitä vaivaa, että todella olisi lukenut kirjan. Hän aloittaa teoksensa näin: "Koska synnyin perheeseen, jossa luettiin vähän, ja koska en juuri pidä lukemisesta eikä minulla ole edes aikaa omistautua sille, olen usein joutunut tässä elämässä niin kovin tavanomaisiin tilanteisiin, joissa minun on ollut pakko sanoa jotain kirjoista, joita en ole lukenut. Opetan kirjallisuutta yliopistossa, joten en voi todellakaan väistää velvollisuutta kommentoida teoksia, joita en useimmiten ole edes avannut. Sama koskee tosin myös valtaosaa opiskelijoista, mutta jos heistä yhdellä ainoallakin on ollut tilaisuus lukea teksti josta puhun, vaikuttaa se oppituntiin ja voin millä hetkellä tahansa olla pulassa."

Bayardin mukaan kulttuurissamme on kolme merkittävää pakkoa osoittaa lukeneisuuttaan. Ensinnäkin elämme - ainakin vielä - sellaisessa yhteiskunnassa, jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi: kanonisoitujen tekstien lukematta jättäminen veisi huonoon valoon. Lisäksi on pakko lukea kaikki; nopeasti lukeminen tai selailu on tuomittavaa siinä missä lukematta jättäminenkin. Kolmanneksi oletetaan, että kirjan lukeminen on tarpeen, jotta siitä voi keskustella. Niinpä ihmiset tekopyhästi väittävät lukeneensa kirjoja, joita tosiasiassa eivät ole lukeneet - lukemisesta on lähes yhtä vaikeaa saada luotettavaa tietoa kuin rahaan tai sukupuolielämään liittyvistä asioista. Bayard puolestaan väittää, että kirjan kommentoimisen kannalta on joskus jopa suotavaa, että ei ole lukenut sitä kokonaan tai edes avannut sitä.

Kirjakeskusteluissa ei aina ole tavoitteena tarkastella tiettyä kirjaa läpikotaisin. Tavallista on myös se, että halutaan löytää kirjan idea ja sijoittaa teos johonkin yhteyteen, tarkastella teoksen suhdetta muihin kirjoihin. Liian tarkka yksittäisen kirjan lukeminen saattaa jopa estää tätä tavoitetta hallita kirjojen kokonaisuutta.

Muistelepa hetki lapsuuden lempikirjaasi. Etsi se sitten käsiisi ja selvitä, mitkä asiat kirjasta oikeasti löytyvät ja mitkä muistikuvasi ovat oman mielikuvituksesi tuotetta. Katso sitten, mitä kirjassa olevaa olet siitä unohtanut. Mieti vielä, oletko koskaan tarttunut uutuutena kirjaan, jonka vasta lukemisen aikana muistitkin lukeneesi jo aiemmin. Tuntuuko jokin kirja, jota et ole koskaan lukenut, tutulta pelkästään siksi, että olet kuullut puhuttavan siitä niin paljon? Kuinka monen ihmisen arvelet oikeasti lukeneen esimerkiksi Shakespearen Hamletin? Bayard muistuttaa, että lukemisen ja ei-lukemisen välillä on jatkumo, kyseessä eivät ole selvät vastakohdat. Hän käsittelee teoksessaan omina lukuinaan kirjat, joita ei tunne, kirjat, joita on selaillut, kirjat, joista on kuullut puhuttavan, ja kirjat, jotka on unohtanut. Voiko selailtua tai (osittain) unohdettua kirjaa pitää luettuna? Voiko niitä pitää ei-luettuinakaan?

Bayard on kirjallisuuden professori pariisilaisessa yliopistossa sekä psykoanalyytikko. Hän korostaa, että keskustelu ei-luetuista kirjoista antaa mahdollisuuden itsen löytämiseen sekä vie luomisprosessin ytimeen, auttaa löytämään voiman keksiä omat tekstinsä. Useissa kirjallisuuskeskusteluissa keskustelun kohteena ei olekaan kirja, niin kuin helposti voisi luulla, vaan keskustelijat puhuvat itsestään kirjojen kautta. Bayard kannustaa tähän ja ihmettelee, miksi kouluissa ei opeteta ei-lukemista.

Suomessakin tekstitaidon koe entisestään korostaa tekstin tarkkaa lukemista. Ehkä Bayardin suosittelema keskustelutapa jää tarkan analyysin vaatimusten varjoon kouluissa. Ei-lukemista ei kannata väheksyä - sen hyödyt ymmärtääkseen kannattaa ainakin selailla Bayardin kirja. Selaillessa törmää hauskoihin tekstiesimerkkeihin kirjoista, jotka Bayard itse on ainakin jollakin tasolla lukenut. Kiinnostavia ovat ainakin tivi-heimon tulkinta Hamletista, Oscar Wilden käsitykset kirjallisuuskritiikistä ja Bayardin näkemys Umberto Econ Ruusun nimestä. Lukiessa selviää myös, mitä kirjoittaja tarkoittaa muun muassa sisäisillä kirjoilla, virtuaalisilla kirjoilla ja peitekirjoilla. Lukija pettyy vain, jos odottaa helppoja vinkkejä selviytyä kirjaesseistä sortumatta plagiointiin tai epämääräiseen yleisesitykseen kirjan aihepiiristä.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Rakkaat kymppikurssilaiset!

Tervetuloa lukemaan toistenne tekstejä ja kommentoimaan niitä!

Muistattehan, että kaikilta on tilauksessa kaksi omaa kirjoitusta ja kahdeksan kommenttia muiden teksteihin. Toistenne blogeihin pääsette helpoimmin oheisen Kymppikurssilaisten blogit -linkkilistan kautta.

Työn iloa!