Pierre Bayard: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008; alkuteos Comment parler des livres que l'on n'a pas lus?)
Oletko joskus halunnut tehdä vaikutuksen johonkuhun, johon olet ollut ihastunut, keskustelemalla hänen lempikirjoistaan, joita itse et ole lukenut? Olisitko tarvinnut tietoa jostakin tietystä, sinulta lukematta jääneestä kirjasta kertoaksesi siitä koulussa? Oletko törmännyt kirjamessuilla kiinnostavaan kirjailijaan, mutta et ole uskaltanut virittää keskustelua hänen uusimmasta kirjastaan, koska se on sinulta vielä lukematta? Monelle tulee tällaisissa tilanteissa mieleen, että olisi pitänyt käyttää aikaa keskustelun kohteena olevien kirjojen lukemiseen. Pierre Bayard on sitä mieltä, että tilanteista selviää jopa paremmin silloin, kun ei ole lukenut käsiteltäviä kirjoja.
"Kirjoja koskevat keskustelumme muiden kanssa perustuvat useimmiten omien kuvitelmiemme muokkaamiin tekstifragmentteihin, jotka ovat aivan muuta kuin kirjailijoiden kirjoittamat kirjat, eivätkä kirjailijat useinkaan edes tunnistaisi itseään siitä, mitä lukijat sanovat", Bayard väittää. Kirjailija tuskin haluaa tarkkaa analyysia teoksestaan, jonka jo tuntee, varsinkin kun lukija on siis saattanut käsittää kirjan aivan toisin kuin kirjailija on tarkoittanut. Koulussa riittää yleensä hyvin, että tajuaa kirjan pääidean. Jos sanoo rakastetulle ne sanat, jotka arvelee tämän haluavan kuulla ja on juuri sellainen kuin tämä haluaa, lakkaa olemasta subjekti.
Bayard on koonnut teokseensa Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut (Atena 2008) vinkkejä selviytyä kirjakeskusteluista ilman sitä vaivaa, että todella olisi lukenut kirjan. Hän aloittaa teoksensa näin: "Koska synnyin perheeseen, jossa luettiin vähän, ja koska en juuri pidä lukemisesta eikä minulla ole edes aikaa omistautua sille, olen usein joutunut tässä elämässä niin kovin tavanomaisiin tilanteisiin, joissa minun on ollut pakko sanoa jotain kirjoista, joita en ole lukenut. Opetan kirjallisuutta yliopistossa, joten en voi todellakaan väistää velvollisuutta kommentoida teoksia, joita en useimmiten ole edes avannut. Sama koskee tosin myös valtaosaa opiskelijoista, mutta jos heistä yhdellä ainoallakin on ollut tilaisuus lukea teksti josta puhun, vaikuttaa se oppituntiin ja voin millä hetkellä tahansa olla pulassa."
Bayardin mukaan kulttuurissamme on kolme merkittävää pakkoa osoittaa lukeneisuuttaan. Ensinnäkin elämme - ainakin vielä - sellaisessa yhteiskunnassa, jossa lukeminen käsitetään jonkinlaiseksi pyhittämiseksi: kanonisoitujen tekstien lukematta jättäminen veisi huonoon valoon. Lisäksi on pakko lukea kaikki; nopeasti lukeminen tai selailu on tuomittavaa siinä missä lukematta jättäminenkin. Kolmanneksi oletetaan, että kirjan lukeminen on tarpeen, jotta siitä voi keskustella. Niinpä ihmiset tekopyhästi väittävät lukeneensa kirjoja, joita tosiasiassa eivät ole lukeneet - lukemisesta on lähes yhtä vaikeaa saada luotettavaa tietoa kuin rahaan tai sukupuolielämään liittyvistä asioista. Bayard puolestaan väittää, että kirjan kommentoimisen kannalta on joskus jopa suotavaa, että ei ole lukenut sitä kokonaan tai edes avannut sitä.
Kirjakeskusteluissa ei aina ole tavoitteena tarkastella tiettyä kirjaa läpikotaisin. Tavallista on myös se, että halutaan löytää kirjan idea ja sijoittaa teos johonkin yhteyteen, tarkastella teoksen suhdetta muihin kirjoihin. Liian tarkka yksittäisen kirjan lukeminen saattaa jopa estää tätä tavoitetta hallita kirjojen kokonaisuutta.
Muistelepa hetki lapsuuden lempikirjaasi. Etsi se sitten käsiisi ja selvitä, mitkä asiat kirjasta oikeasti löytyvät ja mitkä muistikuvasi ovat oman mielikuvituksesi tuotetta. Katso sitten, mitä kirjassa olevaa olet siitä unohtanut. Mieti vielä, oletko koskaan tarttunut uutuutena kirjaan, jonka vasta lukemisen aikana muistitkin lukeneesi jo aiemmin. Tuntuuko jokin kirja, jota et ole koskaan lukenut, tutulta pelkästään siksi, että olet kuullut puhuttavan siitä niin paljon? Kuinka monen ihmisen arvelet oikeasti lukeneen esimerkiksi Shakespearen Hamletin? Bayard muistuttaa, että lukemisen ja ei-lukemisen välillä on jatkumo, kyseessä eivät ole selvät vastakohdat. Hän käsittelee teoksessaan omina lukuinaan kirjat, joita ei tunne, kirjat, joita on selaillut, kirjat, joista on kuullut puhuttavan, ja kirjat, jotka on unohtanut. Voiko selailtua tai (osittain) unohdettua kirjaa pitää luettuna? Voiko niitä pitää ei-luettuinakaan?
Bayard on kirjallisuuden professori pariisilaisessa yliopistossa sekä psykoanalyytikko. Hän korostaa, että keskustelu ei-luetuista kirjoista antaa mahdollisuuden itsen löytämiseen sekä vie luomisprosessin ytimeen, auttaa löytämään voiman keksiä omat tekstinsä. Useissa kirjallisuuskeskusteluissa keskustelun kohteena ei olekaan kirja, niin kuin helposti voisi luulla, vaan keskustelijat puhuvat itsestään kirjojen kautta. Bayard kannustaa tähän ja ihmettelee, miksi kouluissa ei opeteta ei-lukemista.
Suomessakin tekstitaidon koe entisestään korostaa tekstin tarkkaa lukemista. Ehkä Bayardin suosittelema keskustelutapa jää tarkan analyysin vaatimusten varjoon kouluissa. Ei-lukemista ei kannata väheksyä - sen hyödyt ymmärtääkseen kannattaa ainakin selailla Bayardin kirja. Selaillessa törmää hauskoihin tekstiesimerkkeihin kirjoista, jotka Bayard itse on ainakin jollakin tasolla lukenut. Kiinnostavia ovat ainakin tivi-heimon tulkinta Hamletista, Oscar Wilden käsitykset kirjallisuuskritiikistä ja Bayardin näkemys Umberto Econ Ruusun nimestä. Lukiessa selviää myös, mitä kirjoittaja tarkoittaa muun muassa sisäisillä kirjoilla, virtuaalisilla kirjoilla ja peitekirjoilla. Lukija pettyy vain, jos odottaa helppoja vinkkejä selviytyä kirjaesseistä sortumatta plagiointiin tai epämääräiseen yleisesitykseen kirjan aihepiiristä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti